Sairastavat ihmiset ovat valtava, hukattu voimavara. He ovat koulutettuja, motivoituneita, halukkaita tekemään oman osansa. Moni pystyisi työskentelemään – vähän kerrallaan, osa-aikaisesti, kevyesti, oman kunnon sallimissa rajoissa. Mutta heitä ei päästetä töihin. Eikä eläkkeelle. Eikä edes sairaslomalle.

Ja samaan aikaan heiltä viedään perusturva ja asunto. Sairaan valinnanvapaus toteutuu pahimmillaan ruoan ja lääkkeiden välillä.

Valtio on leikannut järjestöjen rahoitusta, jotka tekevät elintärkeää työtä perheväkivallan ehkäisyssä. Esimerkiksi Ensi- ja turvakotien liiton avustusta on pienennetty 10 prosentilla – ilman, että leikkausten vaikutuksia on arvioitu. Tämä vaarantaa uhrien avunsaantia juuri silloin, kun he tarvitsevat sitä eniten.

Helsinki on tekemässä lyhytnäköistä päätöstä – siirtolapuutarhat halutaan kovan rahan yksityisiksi lomapaikoiksi tai raivattavaksi asuntojen tieltä.

Helsinki taistelee monella rintamalla yhteiskunnallisia haasteita kuten yksinäisyyttä, luontokatoa ja vanhusten syrjäytymistä vastaan. On erikoista, että siirtolapuutarhojen tarjoamaa yhteisöllisyyttä, luontoa ja aktiivista kaupunkitoimijuutta ei oteta huomioon.

Koko yksityisen palvelutuotannon perusidea on, että yritykset kilpailevat laadulla ja hinnalla sekä kehittävät toimintaansa, jolloin koko sektori saa jatkuvasti uusia innovaatioita ja menetelmiä yhteiskunnan käyttöön.

Valitettavasti yritysten potentiaalia ei hyödynnetä ja Helsingissä palvelusetelin arvo on 12 237 euroa vähemmän kuin naapurikunnassa.

Yrittäjille joustavia palveluita, ei lisää prosesseja.

Yrittäjien eläkejärjestelmä vaatii pikaista korjausta ja kaupungin tulee olla paras kumppani kasvavalle yritykselle.

Lasten ja perheiden haasteet ovat meidän kaikkien haasteita. Huonovointisuus ei kosketa vain palvelussa olevaa perhettä, vaan se laajenee ja aiheuttaa turvattomuutta laajalle ympäristöön.

Lisäksi väärin rakennetut palvelut ovat kalliita. Tilannetta ei korjata leikkaamalla heikoimmassa asemassa olevalta vaan järjestelmää korjaamalla.